perjantai 31. lokakuuta 2014

Verevää valtionhallintoa

Vuoden 1785 tiekarttaan on piirretty vaatimattoman näköinen neliö Oulu-Kajaani -maantien varteen Muhokselle linnuntietä noin 2,5 kilometrin päähän lähimmästä talosta. Neliön yläpuolelle on kirjoitettu kaunokirjaimin "Afrättnings Platts". Paikka oli varattu Pohjanmaan rikollisista pahimmille - niille, jotka saivat sovittaa tekonsa omalla hengellään.

 
Digisalapoliisityötä. Vuoden 1773 Haxellin piirtämä Muhoksen kartta, johon on vahvistettu punaisella Oulu-Kajaani -maantie. Vihreä neliö tien varressa on Wallenborgin vuoden 1785 kartasta tähän karttaan digitoitu mestausalueen paikka.

Ruotsi-Suomessa laki oli ankara ja 1700-luvun alkupuoliskolla kuolemantuomion saattoi saada 68 eri teosta. Sellaisia olivat muun muassa tappo, murha, lapsenmurha, varkaus, eläimeen sekaantuminen, huoruus ja jumalanpilkka. Tuomion toimeenpani pyöveli eli peeveli, joka edusti lääninhallinnon alinta virkamiestasoa. Pyöveleitä oli yksi jokaista lääniä kohti ja toimialue oli laaja. Muhoksen mestauspaikalla piilukirvestä ehti käyttää kolme eri pyöveliä: Pohjanmaan läänin pyöveli Niilo Eskonpoika Rönblad sekä Oulun läänin pyövelit Carl Fredrik Strandberg ja Heikki Luohuanmäki.

Alun perin mestaustuomiot pantiin täytäntöön kaupunkien toreilla tai pitäjien kirkkojen ympäristössä. Näin tehtiin myös Muhoksella, jossa joulun alla vuonna 1758 mestattiin ja poltettiin roviolla Rovastinsaaressa lapsenmurhasta tuomittu Anna Kaisa Ruut. Tarina kertoo, että Anna oli palvelustyttönä talossa ja lapsen isä oli talollisia.


Muhos Teerikangas. Paikalla kerrotaan nähdyn "tyhjää väkeä". Hetkinen... Näetkö sinäkin kuvassa vaalean naishahmon?

Kun mestauspaikkoja ryhdyttiin pian tämän jälkeen perustamaan pelotukseksi ja varoitukseksi yleisten teiden varsille, siirtyi Muhoksenkin mestauspaikka Rovastinsaaresta Oulu-Kajaani -tien varteen nykyiselle Teerikankaalle. Alue raivattiin puista ja paikalle pystytettiin mestauspaalut. Mestauksen jälkeen ruumis jätettiin sään ja lintujen armoille siihen asti, kunnes pyöveli tuli uudelleen paikalle hautaamaan mestatun. Lain mukaan hautaus tuli tehdä mestauspaikalle.

Teerikankaalle päättyi neljän onnettoman sielun elämä. Heistä ensimmäinen oli 18-vuotias uudistilallisen poika Paavo Juhonpoika Ojala Muhoksen (nykyisen Utajärven) Sotkajärven kylästä. Häntä syytettiin eläimiin sekaantumisesta, jonka hän tunnusti. Tämä "iljettävyyden synti" oli tapahtunut tuomitun omien sanojen mukaan "Saatanan viekottelun ja painostuksen vaikutuksesta". Paavo Juhonpoika Ojala tuomittiin mestattavaksi kaulan katkaisulla ja roviolla polttamalla. Myös ne eläimet, joihin hän oli sekaantunut, kokivat saman kohtalon. Mestauspäiväksi määrättiin 29.10.1766. 


Vanhaa Oulu-Kajaani -maantien pohjaa mestauspaikan edustalla. Tätä tietä pitkin tuomitut kuljetettiin paikalle.

Mestausta varten maasto raivattiin. Nyt paikalla kasvaa Metlan tutkimusmetsää.

Pyövelin piilukirves heilahti Teerikankaalla 1700-luvulla vielä kahdesti. Tammikuussa 1774 mestattiin 46-vuotias uudistalokas Pekka Matinpoika Lehtolainen Muhoksen kirkonkylästä. Hänet tuomittiin vaimonsa kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä. Lähes kolme vuotta tämän jälkeen marraskuussa 1776 kunnostettiin mestaustelineet jälleen, kun Erkki Pekanpoika Kekkonen eli Kärnä, 24-vuotias talokas Laitasaaren kylästä, mestattiin miehentaposta.

Viimeisen kerran pyöveli saapui suorittamaan virkatehtäväänsä Teerikankaalle joulukuussa 1802, jolloin mestattiin 30-vuotias torppari Mikko Ollinpoika Tiikkaja Utajärven Niskankylästä. Asiakirjojen mukaan Mikko oli juottanut naapuritalon vävyn Aapo Kokon humalaan ja pahoinpidellyt hänet hengiltä. Tämän jälkeen hän oli yrittänyt lavastaa surman hukkumisonnettomuudeksi heittämällä ruumiin Oulujokivarteen. Kyseessä oli oikeuden mukaan palkkamurha, johon Tiikkajan oli houkutellut uhrin vaimo. Mestaus pantiin täytäntöön 18.12.1802 kello 10.

Vaikka Teerikankaalla ei enää 1800-luvun alun jälkeen päitä putoillut, herätti paikka kauhua ja pelkoa vielä yli 100 vuotta myöhemminkin. Samuli Paulaharjun haastattelema Juho Juvani kertoi vuonna 1913 alueesta seuraavaa:

"Sanotaan kalman olevan siinä paikassa. Eivät tohtineet ennen käydä siellä eikä muillakaan paikoilla, missä oli ruumista pidetty. Jos sattui koskemaan kädellä tai jalalla semmoista paikkaa, niin sylästiin siihen ja sanottiin: "Herra Jeesus, eihän tuosta mitään liene tarttunut."

Teerikankaalla kerrottiin myös kummittelevan ja alueella oli nähty "tyhjää väkeä". Kotiseutu-lehdessä vuodelta 1910 mainitaan alueella kummittelevan muuan viattomasti mestattu mies. Rauhattomia sieluja lepyteltiin rahoilla ja kerrotaan, että "kolme rahaa on pitänyt uhriksi panna siihen, jotta on päässy ihmiset kulkemahan sivu."


Mestauspaikalla kerrotaan vaeltelevan levottomia sieluja, joita lepyteltiin rahoilla. Tarkastusmatkalla ei etsinnöistä huolimatta tavattu kuin pullon henki.

Teerikankaaseen ja kummituksiin liittyy myös mielenkiintoinen sivujuonne. Mestauspaikan tuntumassa kerrotaan 1400-luvulla kulkeneen Ruotsin ja Novgorodin rajan ja paikalla olisi sen merkkinä ollut kivi, johon oli hakattu Ruotsin kruunu, Venäjän risti ja Lapin vasara. Arvellaan, että tämä Ruskonkivi tuhoutui 1950-luvulla tienrakennustöiden yhteydessä, mutta joidenkin mielestä kivi on edelleen Teerikankaalla noin 100 metrin päässä nykyisestä tiestä. Miten nämä kaksi - mestauspaikka ja rajakivi - sitten liittyvät toisiinsa? Vastaus piilee uskomuksissa. Uskottiin näet, että rajoille haudatut eivät pääsee kummittelemaan ja ihmiset olisivat näin olleet turvassa mestattujen rauhattomilta sieluilta.


Rajakiveksi uskottu kivi Teerikankaalla. Kivestä ei löydetty siihen kaiverrettuja merkkejä, joten mysteeri jatkuu.

Näiden traagisten tositarinoiden myötä toivotamme kaikille hirvittävää halloweenia! Ja muistakaa Teerikankaan ohitse seuraavan kerran kulkiessanne sylkäistä ja sanoa: "Herra Jeesus, eihän tuosta mitään liene tarttunut."

- KMO:n arkeologit

Lähteet: Mikko Moilanen, Metla ja KMO:n tarkastusmatka. Lisätietoa aiheesta: mikko.moilanen@metla.fi

maanantai 27. lokakuuta 2014

Entisajan kädenjälkiä - kulttuuriperintökohteiden kaiverruksista

Kulttuuriperinöinventoinneissa tutkittavista rakennuksista ja muista kohteista tavataan silloin tällöin kaiverruksia tai muita kirjoituksia. Nämä tarjoavat ainutlaatuisen, käsinkosketeltavan yhteyden menneisyyden ihmisiin. Usein kaiverrukset ovat esimerkiksi nimikirjaimia, vuosilukuja tai päiväyksiä, jotka tarkentavat tietoja kyseisestä paikasta hyvinkin paljon. Suuri osa kiinteistä kulttuuriperintökohteista on elinkaarensa päässä ja maatumassa takaisin osaksi luontoa. Tämän takia käsillä ovat viimeiset hetket näiden menneisyyden jälkien tallentamiselle.

Ylivoimaisesti eniten kaiverruksia on myllyissä. Tämä johtuu paljolti siitä, että myllyt olivat usein monen talon tai koko kylän yhteisiä rakennuksia ja eräänlaista julkista tilaa. Myllyt toimivat esimerkiksi nuorison kohtaamispaikkoina ja niihin liittyykin runsaasti erilaista tarinaperintöä.

 
 Liesjoen myllyn ovi Seitsemisen kansallispuistossa. Alunperin mylly on sjainnut Ruoveden Koverokoskella. Ovessa on runsaasti erilaisia merkkejä, kuten puumerkkejä, nimikirjaimia, vuosilukuja ja tähtiä.


Vastaavia kuvioita löytyy myös Kurussa sijaitsevan Puntasen myllyn hirsistä.

 
 Puolangan Myllykankaan myllyn katon rajassa on puumerkkejä.


 
Puolangan Hiltusen myllyn lahonneessa hirressä näkyy vielä kaiverrus "W 1911".


 Puolangan Myllykorven myllyn jäänteen lahonneessa hirressä on mm. kaiverrus "1922".


Vanhoilla suo- ja puroniityillä on sijainnut paljon latoja, joiden jäänteitä on vielä helposti havaittavissa. Ladoissa yleisimpiä tekstejä ovat vuosiluvut, mutta joskus tavataan myös nimikirjaimia tai muita kirjoituksia.


 Kiekerön niittyladossa Oulangan kansallispuistossa on kaiverrus "I M 1915".


Koivujoen niittylatoon Puolangalla on kaiverrettu vuosi 1947.


Myös niittysaunoissa, savottakämpissä ja muissa erämaiden väliaikaisasumuksissa on usein kaiverruksia. Asukkaat ovat jättäneet nimensä ja/tai majoittumisajan seinähirsiin.


 Ison Reikäsuon niittysaunan hirressä on nimikirjaimet P. T.


 Koukkariahon niittysaunan lahonneessa hirressä näyttäisi lukevan "M R 1939".


 Lehmivaaran kämpän hirteen on kirjoitettu kynällä "1961" sekä muita jo lähes hävinneitä tekstejä.


Uunivaaran savottakämpän romahtaneessa kellarissa on käynyt ilmeisesti Paul Pilton 23.1. -55.


Vanhoista puista tavataan silloin tällöin kaiverruksia, etenkin itäisen Suomen metsäalueilta. Kaiverrukset saattavat merkitä esimerkiksi kaskialueiden rajoja, kulkuväyliä tai muita merkityksellisiä pisteitä.


Nurmeksen Uuronvaaralla sijaitsevassa vanhassa petäjässä on kaiverrus 1883.


Puuhun terällä leikatut kaiverrukset ovat yleisimpiä tekstejä kulttuuriperintökohteissa, mutta silloin tällöin tavataan myös esimerkiksi kiveen hakattuja kaiverruksia. Rajamerkkejä ja niihin tehtyjä numerointeja tavataan hyvin yleisesti, mutta välillä havaitaan muitakin kaiverruksia.


 Jääkolun rajapyykissä ikivanhalla rajapaikalla Kinnulan, Reisjärven ja Pihtiputaan rajalla on runsaasti erilaisia kaiverruksia. Esimerkkinä tämä valtakunnan (Ruotsin) kruunu.


Pihtiputaan Kolkunmäellä on vanhan tien varressa kalliopaljastumassa kaiverrus 1822.


Juuan Mättäikköpurolla sijaitsevan siirtolohkareen päällä on useita vuosilukuja, mm. 1838.


-Ville, Tikkurila

perjantai 17. lokakuuta 2014

Näetkö puita metsältä?


Kuvakelo, mahdollinen seitapuu

Niesalompolossa suoalueiden keskellä on hiekkapohjainen mäntykangas. Kankaan reunassa on kumollaan kelopuu, jonka molempiin kylkiin on lyöty suuret pilkat. Puun mukana ovat kaatuneet pilkkoihin kaiverretut veikeäilmeiset ihmishahmot, joista toinen vaikuttaa esittävän miestä, toinen naista. Puu on kasvattanut kuortaan osittain kaiverrusten päälle. Lähistöllä on elävä mänty, jonka kylkeen noin 1.5 metrin korkeuteen on lyöty kaksi pientä puutappia. Tällaisiin konttipuihin on nostettu eväät suojaan eläimiltä ja päivänpaisteelta. Myös porojen lypsykaarteiden lähelle vastaavia on tehty maidon säilytystä varten.




Siepin Pekan taikamänty

Kolarin Venejärven itäpuolella tienposkessa on katkennut kelopuu. Seitsenhaarainen katkennut latvaosa makaa tyven takana. Puu tunnetaan Siepin Pekan taikamäntynä. Paikallisen parantajan kerrotaan hakeneen puulta vastauksia ja tehneen taikojaan kookkaan männyn luona. Puun kerrotaan katkenneen kovassa myrskyssä vuonna 1977, päivälleen 50 vuotta Siepin Pekan kuoleman jälkeen.




Rauhoitettu mänty

Joitakin satoja metrejä Siepin Pekan taikamännystä etelään on rauhoitettu mänty, jonka sanotaan olevan Länsi-Lapin hoitoalueen suurin puu kuutiomäärältään mitattuna. Jyhkeää puuta katsoessa ei tule mielenkään epäillä asiaa. Metsäkaartilaiset ovat sota-aikaan käyttäneet puuta ”postilaatikkonaan”, jättäen puun koloihin viestejä toisilleen. Puun kokoa ihmettelemässä informantti Veli Vaattovaara ja arkeologian opiskelija Jussi Kivioja. 




Heinäntekijöiden merkkipuu

Kolarin eteläosassa on soiden reunustama huomattavan jyrkkärinteinen kivikumpare, jonka lakialue on kivikkoisista rinteistä huolimatta varsin tasainen. Kumpareen päältä aukeaa komeat maisemat ympäristöön ja viereiselle suolle, josta voi löytää heinäsuovien pohjia  ja niittylato ajalta, jolloin suota käytettiin heinäniittynä. Heinäntekijät ovat kavunneet myös kumpareen laelle ja kaivertaneet aitiopaikalla sijaitsevaan mäntyyn vuosiluvun 1937 alle nimikirjaimensa.

- Team Kolari 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Inventointiraportit nettiin!


 http://julkaisut.metsa.fi/julkaisut/?Text=kulttuuriperint%C3%B6inventointi&Languages=&PublicationSeries=&ProductCategory=


Saimme tänään kuulla iloisen uutisen - kaikki inventointiraporttimme ovat pian saatavilla Metsähallituksen julkaisut -palvelusta! Raportteja on vuoteen 2013 mennessä kertynyt reilut 40 kappaletta, joista viisi vuosilta 2010-2011 löytyy jo sivustolta. Uusia vanhoja raportteja ilmestyy palveluun päivittäin. Ei muuta kuin lukemaan!


perjantai 3. lokakuuta 2014

Kulttuuriperintöä kaupan - Kainuun puromyllyt

Senaattikiinteistöt on Helsingin Sanomien uutisen mukaan myymässä ensi vuonna kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita, joiden joukossa on Kainuun puromyllyjä. Näitä kotitarvemyllyjä kartoitettiin Kainuun alueella 1980-luvulla ja kartoitetuista myllyistä 13 kunnostettiin. Nykyään nämä kunnostetut myllyt kuuluvat valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin (RKY). 

Ottamatta kantaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kohteiden myymiseen, tutustutaanpa myytäviksi kaavailtujen kotitarvemyllyjen historiaan ja niihin myllyihin, joita tänä kesänä inventoinnissa Pohjois-Suomussalmelta dokumentoitiin.


Peurokosken kunnostettu hierinmylly Suomussalmella. Tämä mylly on rakennettu vuonna 1948  ja se on yksi suojelluista myllyistä. Myllyssä on jauhettu jauhoja vielä 1950-luvulla.

Kainuun alueen vesimyllyistä varhaisin kirjallinen tieto on 1500-luvulta. Purojen varteen rakennettiin hierin- tai härkinmyllyjä, joiden nimitys juontaa juurensa myllyn siipitukista, joka ulkomuodoltaan muistutti entisaikaista vispilää tai taikinansekoituskeppiä. Keskiajalla myllytoiminta oli keskittynyt kruunulle ja talonpoikia yritettiin estää rakentamasta kotitarvemyllyjä. Säännöt ja lait eivät kuitenkaan tepsineet. Lopulta vuonna 1885 myllyvero lakkautettiin, jonka jälkeen myllyjen rakentaminen lähti nousuun. On arvioitu, että tuolloin Oulun läänissä toimi 60 veromyllyä, kun kotitarvemyllyjä oli 1 210.

Kainuussa vesimylly oli vaatimaton satulakattoinen rakennus, joka noudatteli talousrakennusten rakennustapaa. Pienet purojen varsien hierinmyllyt olivat yksikerroksisia hirsistä tehtyjä rakennuksia, joiden seinät oli sahattu tai veistetty suoriksi. Sisäänkäynti oli aina toisessa päätyseinässä ja ikkunan virkaa toimittivat joko avoin ovi tai pienet aukot seinissä. Myllyrakennuksen perustaksi riittivät nurkkakivet. Myllyt olivat lähes poikkeuksetta maalaamattomia, vain Sotkamon Huovilasta tunnetaan maalattu mylly.

Jauhaminen tapahtui laittamalla jyvät jauhinkivien yläpuolella olevaan kartiomaiseen tuuttiin, josta ne porsaan ja karistuskepin avulla ohjattiin jauhinkivien väliin. Jauho ajautui kivien kehyksenä olleeseen matalaan laatikkoon eli kahaan, josta se lakaistiin talteen. Kiviä pyöritti vesi, joka ohjattiin rännin, padon tms. avulla myllyn alla olevaan jauhinkiveä pyörittävään siipitukkiin.

 
Peurokosken myllyn sisärakenteita. Jauhopöytä tai kaha ja jauhinkivet, joiden väliin vilja päätyi suppilomaisen tuutin ja sen alla olevan allasmaisen porsaan kautta. Tuutin etupuolella on karistuskeppi, jolla varmistettiin jyvien valuminen porsaasta kiven silmään.

Myllyissä jauhettiin ruista, ohraa ja kauraa. Vehnä lähetettiin Kainuussa Paltamon tai Kajaanin myllyihin, sillä muualla ei ollut kuorintalaitteita käytössä. Jyvät jauhettiin vain kertaalleen ja isoimmat kuorenosat ja leseet erotettiin seulomalla. Myllyistä suurimmat olivat käytössä ympäri vuoden, mutta pienissä myllyissä työskenneltiin vain syksyisin tai syksyisin ja keväisin.

Edellä kuvatunlaisia hierinmyllyjä kartoitettiin kesän inventoinnissa Pohjois-Suomussalmen alueelta yhteensä viisi. Ne sijaitsivat kolmen eri puron tai joen varressa. Myllyjen tarkkaa ikää tai käyttöajankohtaa ei tiedetä. Vanhan kartta-aineiston perusteella osa kartoitetuista myllyistä tai myllyn paikoista on ollut käytössä jo 1800-luvulla.

Puromyllyjen kartoitus aloitettiin Tervajoesta Myllysuon kohdalta, josta dokumentoitiin kaksi noin 30 metrin päässä toisistaan olevaa myllyä. Toinen myllyistä oli merkitty peruskarttaan ja toinen löytyi tarkastusreissulla. Jälkikäteen selvisi, että myllyt oli merkitty jo 1860-luvun pitäjänkarttaan.


Joessa edelleen sinnittelevä mylly. Kuvassa etualalla hirsistä tehdyn patoaltaan jäänteet.  Puisia patoja alettiin korvata betonisilla 1920-luvulla, mutta Kainuussa tämä alkoi tapahtua vasta 1950-luvulla.

Kartoitusreissulla löytyneen toisen myllyn jääntet sattuivat "oikealle" puolelle jokea. Rakennuksen sisällä oli vielä siipitukin jäänteet. Myllyn takaseinään oli kaiverrettu kirjaimet XP.

Veden virtausta voitiin vahvistaa tekemällä jokeen sivu-uoma. Tervajoen myllyistä toinen oli tehty tällaisen uoman päälle.

Iso-Perangan Myllyniemestä Myllylän tuntumasta kartoitettiin valtion maalta pienen puron varrelta toiset kaksi myllyä. Myllyjä on ollut noin 240 m pitkän puron varrella kolmaskin, mutta se sijaitsee nykyään yksityismaalla ja näytti olevan osin purettu.


Aika on tehnyt tehtävänsä. Toisesta myllystä oli jäljellä enää alin hirsikehikko ja jauhinkivet.

"Vierivä kivi ei sammaloidu" piti paikkaansa jauhinkivien kohdalla. Kivien koko määräytyi veden voiman mukaan ja myllyihin pyrittiin saamaan mahdollisimman tehokkaat (eli suuret) kivet. Kookkaampia kiviä voitiin myös pyörittää hitaammin, jolloin jauhot eivät päässeet lämpenemään.

Toinen huomattavasti paremmassa kunnossa oleva mylly. Takaseinään oli kaiverrettu tekstiä, josta ei enää saanut selvää. Taustalla näkyy pieni maan- ja kiviensekainen pato, jolla veden virtausta on pyritty säätelemään.

Tormuan lähistöltä Maaselänvaaran kupeesta kulkevan puron varrelta melkoisesta tiheiköstä löytyi kesän viimeinen mylly. Edellisistä myllyn paikoista poiketen tämän kohteen kohdalla ei kartassa ollut mylly-alkuisia paikan- tai talonnimiä.


Ryteikössä piilotteleva melko hyvin säilynyt mylly.

Myllyn lattia oli romahtanut ja siten kivetkin olivat tippuneet puroon. Seinissä oli vielä jäänteitä luultavasti jauhopöydän ja tuutin kiinnityksistä. Ikkunoiden virkaa toimittivat pienet aukot seinissä.

Puron itärannalla noin 8 metrin päässä myllystä makasi tämä jauhinkivi. Kivien tuli olla pinnaltaan karkeita, jotta jyvät jauhautuivat kunnolla.

Myllyihin liittyy monia tarinoita ja uskomuksia. Joidenkin myllyjen viereen rakennettiin myllysaunoja, joissa asusteli myllytonttuja. Tonttujen kerrotaan huolehtineen siitä, ettei jauhattaja nukkunut liian kauaa. Myllyä ei nimittäin voinut jättää pitkäksi aikaa yksin jauhamaan, sillä jos jyvät pääsivät jostakin syystä loppumaan, tyhjänä pyöriminen kulutti kivet nopeasti.

Tonttujen lisäksi myllylle saattoi ilmestyä paholainen. Erityisen usein se ilmestyi pyhäpäivänä, jolloin kirkon oppien mukaan vallitsi pyhätyökielto. Kerrotaan, että mylly saattoi yhtäkkiä pysähtyä ja syyksi paljastua iso ruma mies, joka piti kiinni vesirattaasta estäen sitä pyörimästä. Tämä miehen kerrotaan olleen vuodenajasta riippuen joko paholainen tai noita, joka tuli vaanimaan myllärin sielua.

Uskottiin myös, että naiset tuovat huonoa onnea eikä heitä päästetty myllylle lainkaan. Tämän uskomuksen juuret saattavat olla keskiajassa, jolloin kirkko halusi kitkeä pois myllyprostituution. Niin tai näin, mylly säilyi miesten omana paikkana toiseen maailmansotaan saakka, jolloin miesten ollessa rintamalla naisten tuli hoitaa työt, myös jauhojen jauhaminen.

Kotitarvemyllyjen loppu koitti Kainuussa 1950- ja 1960-luvuilla. Vesimyllyjen käyttö lakkasi traktorikäyttöisten kotitarvemyllyjen, sähkön saapumisen ja ihmisten kulutustottumusten muutosten myötä. Kainuun viimeiset vesimyllyssä jauhetut jauhot jauhettiin tiettävästi 1970-luvun lopulla Ristijärven Karppalan myllyssä.

- Hanna

Lähteet:
Korhonen, Teppo 1993: Vesimyllyt. Historia, rakenne, käyttö ja kunnostus erityisesti kainuulaisen mylllyperinteen valossa. Kainuun museo.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla

Otsikko on Kalevalan ensimmäisestä runosta ja lausetta on usein käytetty kuvaamaan Lapin kaukaisia, äärimmäisiä rajoja. Varhain Lapin rajoja käytiinkin vetämään. Jo vuonna 1374 puhkesi Uppsalan ja Turun välinen kiista hiippakuntien rajasta. Kiistaan yritettiin yhtä ratkaisua vuonna 1596, jolloin Mauri Yrjänänpoika antoi rajatuomion, jonka mukaan raja kulki Pohjanlahden perukasta pohjoiseen: Östgrundetista Rajajokeen ja siitä sisämaahan Mandajärvelle. Raja oli kuitenkin niin epämääräisesti ilmaistu, että tilanne aiheutti rajakiistoja ja rajankäyntejä vielä vuosisatojen ajan. 

Vakiintuessaan raja määritti paitsi hiippakuntien ja valtioiden, myös pitäjien sekä Kemin ja Tornion lappien rajat. Koska raja oli jatkuvien kiistojen aiheena, asetti kuningas Adolf Fredrik vuonna 1762 välimiesoikeuden tutkimaan Kemin ja Tornion välistä rajaa. Lopullinen rajatuomio annettiin vuonna 1777 ja sen mukaan raja kulki Rovaniemen nykyiselle rajalle Kaisavaarasta, siitä Mustivaaraan ja sen jälkeen Typpyrävaarasta Porkkavaaraan. Ennen lopullista rajatuomiota rajaa ehdittiin vetää monestakin kohtaa. Niistä seuraavassa muutama tapaus, joista on vieläkin jäljellä jälkiä maastossa.


Vuoden 1777 rajamerkki Mustivaarassa eli nykyisessä Rajakirakassa Rovaniemen ja Yli-Tornion rajalla. Rajamerkissä on kolme pystykiveä kivilatomuksen päällä ja rajan molemmissa suunnissa on viisarikivet 10 metrin etäisyydellä päämerkistä osoittamassa rajan kulkusuunnan.


Toinen vuoden 1777 rajamerkki sijaitsee Porkkavaarassa, joka on Rovaniemen, Kittilän ja Kolarin yhtymäkohdassa.

Lapin ja Lannan raja


Vuonna 1673 annettiin Lapin asutusplakaatti ja tästä muutaman vuoden päästä maanmittari Jonas Gedda määritteli Kemin pitäjän rajan lapinkyliä vastaan. Asutusplakaatissa määriteltiin, mihin saakka suomalaisasutus sai Kemin pitäjässä edetä. Rajan pohjoispuolelle jäivät vanhat lapinkylät ja siten tätä rajaa alettiin kutsua Lapin ja Lannan rajaksi.

Geddan määrittelemä raja kulkee nykyisen Rovaniemen rajan pohjoispuolella Kittilän ja Sodankylän halki itään. Samaisen rajan olivat kemiläiset määritelleet jo vuonna 1672, joskin tuolloin raja kulki hieman etelämpää. Geddan ja kemiläisten määrittelemät rajat herättivät ärtymystä lapinkylien saamelaisissa ja he esittivät Sompion käräjillä vuonna 1687 oman rajansa.


Lapinkylien saamelaisten määrittelemä Lapin ja Lannan rajamerkki Posion Puntarikerossa.


Rovaniemen Taka-Riikovaaran latomuksen sijainti on mielenkiintoinen, sillä latomuksen ja sen viisarikiven kautta vedetylle linjalle osuu useita vanhoja rajamerkkejä. Eteläisempi rajaviiva kulkee Marrasjärven keskeltä. Tästä rajalinjasta löytyy kirjallista tietoa vuonna 1763 tehdystä rajaselonteosta (torniolaisten todistuksen mukaan raja kulki keskeltä Marrasjärveä). Taka-Riikovaaran pohjoispuolella rajaviiva kulkee puolestaan Rauvastenvuoman ja Rauvastenlammen kautta, jotka mainitaan useissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi saamelaisten vuoden 1687 antamassa todistuksessa, Lapin ja Lannan rajapisteinä. Myös vuonna 1754 käyty Ylitornion ja lapinkylien välinen raja etelässä päättyi Rauvastenvuomalle.

Erittäin mielenkiintoista on myös se, että jos Taka-Riikovaaran osoittamaa rajalinjaa vedetään noin 100 kilometriä pohjoiseen, kulkee se Äkäsjärven poikki. Joidenkin tulkintojen mukaan Äkäsjärvi olisi alkuperäisen vuoden 1596 rajan Mandajärvi.


Taka-Riikovaaran latomus Rovaniemellä.

Taka-Riikovaaran latomuksen viisarikivi.

Lapinkylät edustavat Lapin vanhinta hallintomuotoa ja niiden juuret ovat esihistoriallisessa ajassa saakka. Myös lapinkylien väliset rajat merkittiin ja joidenkin lähteiden mukaan ne merkittiin kivilatomuksilla, joiden päällä oli pystykivi. Kuvien latomukset ovat Rovaniemeltä ja Posiolta, niiden merkityksestä ei kuitenkaan ole saatu varmuutta. Ainakaan ne eivät sijaitse millään tunnetulla historiallisella rajalla. Näille pystykivellisille latomuksille on ominaista, että ne sijaitsevat korkeilla vaaroilla, mutta eivät kuitenkaan niiden laella vaan noin kaksi kolmannesta korkeudesta vaaran juuresta mitattuna.


Koonilliset kivirauniot


Liekko-ojan ja Pikku-Saarijärven latomukset Kemijärvellä ja Selkäinojan latomus Rovaniemellä edustavat koonillisia kiviraunioita, jotka rakennettiin usein suuren maakiven yhteyteen. Koonilliset kivirauniot ovat Maanmittaushallituksen ylijohtaja J. Sjölinin 1895 kiertokirjeessä rakennettavaksi määräämiä kivilatomuksia, joita maanmittarit tekivät maantieteellisen kartoituksen sidemittauksia varten. Länsi-Lapissa näitä raunioita rakennettiin 1900–luvun ensimmäisinä vuosina.


Liekko-ojan latomus Kemijärvi.

Selkäinojan koonillinen kiviraunio Rovaniemeltä.


Myöhemmät rajamerkit


Myöhemmissä rajamerkeissä on usein pieni kivilatomus ja sen keskellä pystykivi. Maapalstojen välisissä rajapyykeissä on kiveen hakattuja palstojen numeroita.


Sodankylän ja Rovaniemen välisen nykyisen rajan merkki ja sen keskikivessä on teksti ”N 1849”. N ilmeisesti tarkoittaa Tsaari Nikolaita ja sen alla on merkin pystyttämisvuosi.

Tähän maapalstojen väliseen rajamerkkiin on kaiverrettu "N15".

Myöhemmin rakennetuissa rajamerkeissä on usein yksi kivikerta, jonka keskellä on pystylaaka.

Tämä rajamerkki on hienosti ladottu.

Muut kivikasat


Ihminen on kautta aikojen kaivanut kuoppia ja koonnut kivikasoja ja niiden tulkinta on usein vaikeaa. Jos kivilatomuksiin ei liity arkeologista tai historiallista taustatietoa, jäävät ne ilman selitystä kummittelemaan sekä tutkijoiden, että maallikoiden mieliin.


Jouttivaaran latomus Rovaniemen pohjoisosissa sijaitsee vaaran rinteessä. Latomus on kasattu ympäröivän maaston kivistä, joiden alkuperäisillä sijoilla näkyy vielä kuopat. Latomus on tehty suuren silmäkiven kylkeen ja kivien sekaan on laitettu myös maata.

Ranuan Petäjälammella sijaitsevassa kivirakassa on suuri pystykivi, jonka tarkoitus jää arvoitukseksi.

Ranuan Karipaljakan latomus sijaitsee tunnettujen Lapin ja Lannan rajapisteiden Kultisalmen ja Puntarikeron välimaastossa. Onko kyseessä rajamerkki ja rajan kulkusuuntaa osoittava viisarikivi?

Hienoja kivikummeleita kivirakassa. Tarkempi tarkastelu osoitti latomukset puhelinpylväiden tukiröykkiöiksi.

Kiviukko? Seita? Risti? Nyt jäitä hattuun tutkijoillekin!


- Taisto