torstai 28. elokuuta 2014

Myllynkivien kertomaa



”On mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan 300 km:n päähän Oulusta, rautaruukki. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun kuulee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen avulla. Olisihan tuo ollut kuin karnevaalihullutusta, ellei poroparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidetty.”
 -Ernst Lampénin kuvaus Ämmän ruukista-

Vielä 1800-luvulla rautateollisuus edusti Suomen merkittävintä teollisuuden alaa ja kasvumahdollisuudet paranivat entisestään kun kotimaisia järvi- ja suomalmeja alettiin hyödyntää ruotsalaisten tuontimalmien ja takkiraudan sijaan. Myös Kainuusta tehtiin malmilöytöjä siinä määrin, että yrittäminen rautaruukkialalla alkoi kiinnostaa.

Suomussalmella sijainnut Ämmän ruukki perustettiin vuonna 1841. Perustamispäätöstä tukivat tullittomat vientimahdollisuudet Venäjälle sekä Viroon ja Riikaan. Venäjälle oli mahdollista viedä 200 000 puuta (1 puuta = 16,4 kg) raakarautaa vuodessa sekä Itämeren satamiin 30 000 puuta ja 20 000 puuta nauloja vuodessa. 

Lampénin kommentti etäisyyksien kanssa kamppailusta ja kuljetusvaikeuksista pohjustaa jäännöksiä Suomussalmen Kaaperisuon läheisyydestä. Kaksi myllynkiveä seisoo edelleen metsämaalla tunnistettavina, mutta sammaleen peittäminä. 




Nämä kaksi myllynkiveä valmistettiin juuri Ämmän ruukin käyttöön luultavasti 1860- tai 1870-luvulla. Ruukin mentyä konkurssiin jo valmistetut kivet jäivät paikoilleen. Talousongelmiin vaikuttivat monet tekijät, paitsi pitkät välimatkat ja haastava kuljettaminen vuodenaikojen mukaisesti, myös viennin vaikeudet. Vuonna 1885 Venäjän antama asetus rajoitti raudan vientiä rajusti Suomesta ja tiukensi ruukkien toiminnan edellytyksiä. Ruukkiteollisuus oli perustunut pitkälti viennin mahdollisuuksiin.

Tänä päivänä voi vain kuvitella työtä ja kulunutta aikaa, jolla nämä vesimyllyyn tarkoitetut kivet on valmistettu ja mahdollisesti kuljetettu nykyisille olinsijoilleen. Mielenkiintoista myllynkivien suhteen on myös se, kuinka ne sijaitsevat omissa oloissaan 450 metrin päässä toisistaan. 






Vaikka Ämmän ruukki on jo kadonnut, tulevat nämä ruukin historiasta kertovat kivet vielä kauan muistuttamaan Lampénin kuvailemasta teollisuusilveilystä ja karnevaalihullutuksesta Kainuun erämaassa. 

- Tuuli ja Hanna, Suomussalmi

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Suorsan isännän kastelukanava

Inventointimme aikana olemme pyrkineet hyödyntämään paikallisten tuntemusta asuinalueensa historiasta, ja osaan dokumentoimistamme kohteista liittyykin mielenkiintoisia tarinoita. Välillä tarinoissa esiintyy varsin erikoiseltakin vaikuttavia hahmoja. Erään kuulemamme kertomuksen mukaan Kemijärven eteläosassa sijaitsevasta Kolmiloukkosen järvestä olisi aikanaan kulkenut useita kilometrejä pitkä kastelukanava eräälle suoniitylle. Niityn omistanut isäntä kuulemma asui Rovaniemen puolella Suorsan kylässä, ja kanava olisi rakennettu 1800-luvun lopulla. Tarina vaikutti sen verran erikoiselta, että lähdimme katsomaan, kuinka hyvin, jos lainkaan, kyseinen kastelukanava näkyy vielä nykyisin maastossa, ja kuinka pitkä se mahdollisesti todellisuudessa on ollut.

Kolmiloukkosen eteläpuolella havaitsimmekin  ojan, joka on kaivettu lounaaseen järven etelärannasta. Kanavan suu on nykyistä vedenpintaa reilusti korkeammalla, joten vesi on ilmeisesti johdettu kanavaan nostamalla Kolmiloukkosen pinta korkeammalle. Se puolestaan on tehty rakentamalla järven laskuojaan pato, joka näkyy maastossa edelleen selvästi. Patoa on myös käytetty uitettaessa tukkeja, jolloin puroon on rakennettu uittokouru, joka on nyttemmin purettu pois.


Kolmiloukkosen rantaa. Kanavan kulku lähtee koivujen kohdalta.

Suorsan isännän kaivama kanava erottuu maastossa varsin selvästi, erityisesti järven läheisyydessä, jossa sen leveys on noin metrin verran, syvyyden ollessa puolisen metriä. Kanava on osittain jäänyt paikalla kulkevan tien alle, mutta pystyimme kuitenkin seuraamaan sitä sen ilmeiseen päätepisteeseen saakka.


Tällaisena kanava näkyy maastossa.

Loppujen lopuksi kanavaa erottui maastossa noin 300 metrin matkalla ja se päättyi kivikkoisen jontkan reunalle. Jontkaa ympäröivien rinteiden läpi kanavaa ei enää kaivettu, minkä varmistimme kiertämällä ympäröivät harjanteet. Kanavan päättyminen näin nopeasti oli meille hienoinen pettymys, sillä olimme henkisesti valmistautuneet kävelemään koko päivän etsiessämme kanavan linjausta. Evästäkin oli mukana tavallista enemmän.

Maastokäynnin jälkeen tutkailimme alueelta piirrettyjä peruskarttoja, ja löysimmekin kanavan vuoden 1970 peruskartasta. Kartalla kanavan kulku on täsmälleen sama kuin mitä me maastossa havaitsimme. Ja kuten maastossa, niin kartallakin kanava päättyy järvestä 300 metrin päähän, lähelle notkelman reunaa.


Yksityiskohta peruskartasta 3631 06 Juujärvi (painettu 1970, kartoitus 1963). Kanavan kulku käy kartasta hyvin selville, samoin maasto, johon kanava päättyy. Kartta: http://vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/

Kanava on nyt dokumentoitu, mutta edelleen ihmettelemme miksi kyseinen Suorsan isäntä olisi halunnut rakentaa Kolmiloukkosesta kanavan, kun veden olisi voinut johtaa helpommin läheisistä joista? Ja miksi ihmeessä kanava on kaivettu suoraan syvään jontkaan!

Piritta ja Joanna, Kemijärvi

tiistai 12. elokuuta 2014

Luuletko olevasi elävämpi kuin me olimme kerran?

  

  


 

 


 




Kuvien kaiverrukset ovat kolarilaisen pleunakämpäksi kutsutun niittykämpän seinistä. Nimikirjaimien ja vuosilukujen lisäksi seiniltä löytyy kirjoituksia, joista selvimmät ovat vuodelta 1878:  "Minä olen täälä kuin orpo piru helvetissä" ja viereisellä seinällä vuodelta 1872: "Woi kuinka sataa ja meilä on luokoa 10 sauran alaa".

Inga ja Jussi Kolarin perukoilta

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Piispajärven kuninkaan Tauriaisen ja Kellovaaran Kello-Jussin karhunmetsästys eli kuinkas sitten kävikään

Viime syksynä ilmestyi Ylä-Kainuun tarinakartasto, johon on koottu alueen kansanperinnettä. Teoksesta löytyy useita inventointikohteisiin liittyviä tarinoita, kuten seuraava tarina epäonnisesta karhunmetsästyksestä Suomussalmella.
 
Tarina sijoittuu Piispajärven länsirannalla sijainneen Halmelahden metsänvartijatilan maille.  Tilan perustamisvuodesta ei ole varmaa tietoa, mutta netistä löytyneessä sukuselvityksessä mainitaan Halmetlahdessa syntynyt ja siellä vuoteen 1847 asunut torppari ja metsänvartija Jacob Pehrinpoika Tolonen. Hänellä oli tytär nimeltä Sanna Kemppainen os. Tolonen, jonka sukunimi täsmäisi tarinakartastossa mainitun tilan viimeisen asukkaan, Kalle Kemppaisen eli Halme-Kallen, sukunimeen. Toloset ovat selvityksen mukaan asuneet Halmetlahdessa jo 1700-luvulla, mutta sitä onko kyseessä juuri sama tila, on mahdotonta varmistaa. Omissa lähteissäni vanhin merkintä tilasta on vuoden 1904 pitäjänkartassa. Tarinakartaston mukaan tila on poltettu sodan aikana.


Halmelahden metsänvartijatila vuoden 1904 kartassa.

Halmelahden metsänvartijatilalle johtava polku.

Metsänvartijatilan paikka nykyään. Rakennukset ovat sijainneet kuvan keskellä olevan kuusikon kohdalla.

Tarinan mukaan karhu oli tappanut tilan lehmän, jonka vuoksi peto päätettiin tappaa. Sitä ryhtyivät kaatamaan Piispajärven kuningas Tauriainen ja Kellovaaran Kello-Jussi. Karhunmetsästystä säätelivät ennen vanhaan tarkat riitit, loitsut ja taiat. Raadon luokse tehtiin talas ja Tauriainen yllytti karhun tulemaan päälleen. Karhua voitiin kutsua tulemaan monin eri keinoin, joita muun muassa Samuli Paulaharju on kirjannut ylös. Karhu voitiin suututtaa tekemällä "ilvettä" karhun jäljille ottamalla lihaa haaskasta ja sivelemällä sillä karhun jälkiä. Haaskalle saatettiin myös laittaa suuhun karhun lävitse ammuttu kuula tai sen päälle kala, jonka toinen kala oli niellyt takaperin. Myös hauenpää hampaineen toimi. Karhun kutsuminen ei ollut mitään lastenleikkiä, kuten Tauriainen ja Kello-Jussi tarinan mukaan saivat huomata. Kun karhu oli kerran kutsuttu, niin sen täytyi tulla vaikkei se olisi halunnutkaan ja kun se tuli, oli se hirveänä.

Kutsuttuaan karhun kaksikko laittoi raadon päälle varvun, johon karhun tulosta varoittava tiainen voisi laskeutua. Tämän jälkeen he nousivat talaalle karhua odottamaan. He olivat sopineet, että Kello-Jussi ampuu ensimmäisen laukauksen, sillä sen ase, joka oli laittanut karhun tulemaan, ei ollut tappava ennen kuin veri saatiin näkyviin.

Karhun tulosta kertova tiainen ilmestyikin, mutta lensi suoraan miesten hatun reunalle. Tämä enne sai miehet pelkäämään ja kohta kauhealla mörinällä tuleva peto säikäytti miehet alas talaalta ja pakoon. He juoksivat karhu kintereillään Halmelahden tilalle, jossa se pysähtyi tilan korkean aidan eteen niin, että turve pöllysi. Miehet puolestaan juoksivat suoraan pirtin uuniin eikä karhua saatu miehistä irti ennen kuin uunin suulle sytytettiin pieni tuli. Susi-Heikki, joka tarinakartaston mukaan oli nähnyt tilanteen omin silmin, kertoi miesten juosseen itsensä henkitoreisiin eikä heistä enää ollut karhulle vastusta. 


Kiviaitaa pellon laidassa.

Tiheän kasvillisuuden alla on luonnonkivistä tehdyn uunin jäännös, joka kuvassa erottuu isona kumpareena. Tännekö miehet karhua pakenivat?

Halmelahdessa ei karhuja inventointihetkellä onneksi näkynyt. Paikka oli upea ja se tarjosi hienon yllätyksen, joka sopi tarinaan täydellisesti. Metsän puolelta isojen kuusten takaa löytyi suuri kylmämuuratun uunin jäännös. Itse en ole vastaavanlaisiin uuneihin aiemmin törmännyt. Jos joku blogin lukijoista tietää lisää uunista, niin siitä olisi hienoa kuulla!


Halmelahden tilalta löytynyt iso uunin jäännös. Onko se pelkkää yhteensattumaa, että tarinassa mainitaan uuni?

Inventoinnissa olemme aina yrittäneet saada kiinni tarinoista kohteiden takana ja voin luvata, että lisää tarinoita kuullaan vielä kesän aikana!

- Hanna

perjantai 1. elokuuta 2014

Kadonnut kulttuuriperintö – mihin se katoaa?

Blogimme otsikon mukaan metsästämme kadonnutta kulttuuriperintöä, mutta mihin se oikein katoaa? Sanonnan mukaan metsä ottaa omansa eli hävittää ihmisen sinne tekemät merkit. Näin onneksi aikaisemmin kävikin, kun kaikki ihmisen tekemä oli luonnon raaka-aineista tehty. Nykyisin tuotamme kuitenkin tavaraa materiaaleista, joita luonnon on vaikea hävittää. Kivikaudella esineitä tehtiin kivestä, mutta myös muista materiaaleista kuten puusta, nahasta ja luusta. Kiviesineet ovat säilyneet, mutta muut materiaalit ovat pääsääntöisesti hävinneet. Vain poikkeustapauksissa niitä on säilynyt palaneina tai suohappojen konservoimina. Inventoinnissa yritämme ehtiä hieman luonnon hajoamisprosessien edelle ja dokumentoida rakenteita, jotka häviävät ajan myötä. Seuraavissa kuvissa esitellään muutamia materiaalin häviämisprosesseja.


Pienen tuvan raunioiden keskellä kasvaa mänty. Männyn takana on uunin raunio ja seinät erottuvat neliön muotoisena turvevallina. Valli on muodostunut lahoavista hirsiseinistä ja niiden alla olevasta hiekkapenkistä, jonka päälle tupa perustettiin. Vallissa on aukko kuvan taka-alalla, uunin raunion vasemmalla puolen. Siinä on sijainnut tuvan ovi.






Viljellyltä maalta kerättiin kivet röykkiöiksi. Kuvan röykkiöön on kasvanut koivuja, jotka kaatuessaan tulevat tuhoamaan sen.


Pirteä vanhus on tämä porokämppä, joka on säilynyt uuden huopakaton ansiosta.


1800–luvun puolivälissä tehdyn talon rauniot. Etualalla näkyy seinän viimeisiä salvoshirsiä ja takaoikealla sammaleen peittämä uunin kiviraunio.
Lopulta rakennuksesta maatuvat myös seinät ja rakennuksen muoto on hahmoteltavissa seinien päälle kasvaneiden koivujen muodostamista riveistä. Kuvassa vasemmalla on kämpän pihamaa ja oikealla vaivoin erottuvat lahonneiden seinien sijoilla olevat turvevallit ja niissä kasvavat koivut.
Metsätyökämpän uunin kivirauniota hajottavat sisään työntyvät koivun juuret.


Samaisen kämpän kellarin maavalleilla kasvaa männyt, jotka hienossa hiekkakummussa kaatuvat helposti tuulessa ja kampeavat hiekkavallin rikki.


Inventoinnissa löytyneen pyyntikuopan vallit ovat joutuneet metsäkoneen murjomiksi. Kun kohde on löydetty ja sen sijainti merkitty, tällaisten vaurioiden syntyminen voidaan estää.

Toisen maailmansodan aikaisen rakennuksen rauniota ovat aarteenetsijät kaivelleet kohdasta, jossa rautaesine on antanut signaalin miinaharavaan.


Usein hirsirakennusten seinähirret on myyty ja rakennus purettu. Jäljelle jäävät lattialankut ja katon rakenteet, jotka löytyvät purettuna lähistöltä. Joskus jäljelle jäänyt tavara on poltettu.



Kirveellä katkaistu kämpän nurkkahirsi. Hirressä kasvaa useita lahottajasieniä, jäkäliä ja sammalta, jotka muuttavat rakenteen karikkeeksi.




Ladon katto on romahtanut sisään ja pian seinät seuraavat perässä. Koska rakennuksen jätteistä tulee fosfaattia maaperään, koivut ottavat sen mieluusti kasvualustaksensa. 

Suuretkin honkarakenteet nöyrtyvät pienen ja vikkelän hevosmuurahaisen edessä, joka vahvoilla leuoillaan jauhaa rakenteet puruksi. Kuva on epätarkka, mutta se sallittaneen, koska otuksella ei ollut aikaa poseerata.
- Taisto